Kylän väki oli viimeistä miestä ja naista myöten etsimässä. Vain piskuiset lapset, raskaana olevat vaimot ja puolisokeat vanhukset jäivät kotosalle. Metsä helisi ja soi: "Kaarina, Kaarina", mylvivät isokurkkuiset miehet, ja "Kaarina, Kaarina", piipittivät keskenkasvuiset tyttölapset.
Tällaista metakkaa ei metsä varmaankaan ollut ennen kokenut. Vakaina huojuivat tummat kuuset, ja niiden hiljainen humina nieli ihmisten parun. Mutta vastausta ei kuulunut. "Kaarina, Kaarina", kajahteli yhä uudelleen, niin että olisi uskonut koko metsän pakahtuvan tähän rajuun huutoon. Ei, kuuset vain tarinoivat, ja ihmiset kuulivat oman parkunsa kaukaisen toiston.
Koko metsäinen alue Renkojasta Mykkäpään mökille saakka tutkittiin läpikotaisin. Tytöstä ei löytynyt jälkeäkään. Silloin muutamat jo alkoivat syytellä ukkoa: "Mokomakin rahjus, tuli meille uniaan kertomaan." Ja jotkut väittivät harmissaan, että mies oli muka tahallaan puijannut heitä saadakseen hupaista hälyä aikaan. "Tuollainen ihmisvihaaja!" He tuhahtivat nenäänsä nyrpistäen kätensä voimattomassa raivossaan. Useimmat kuitenkin uskoivat, että Mykkäpää oli todellakin nähnyt hänet viimeksi tällä samalla metsäkulmalla, ja sitä paitsi, kukapa tiesi, kuinka kauaksi tepsukka oli jo ennättänyt peloissaan lipitellä. Ehkäpä kymmeniä kilometrejä. Näin ajatellen, myöntäen ja kieltäen ja omalle tietämättömyydelleen surumielisesti hymähdellen, kyläläiset jatkoivat toivotonta hakemistaan.
"Kaarina, Kaarina", toistui iltayöstä keskiyöhön ja keskiyöstä aamuyöhön. Vasta silloin he katsoivat parhaaksi lähteä makuusijoilleen. Surumielinen ja ylen määrin väsynyt oli tuo palaava joukko. Kielet eivät enää laulaneet, eivätkä sanat purreet, äänettöminä ja mykkinä he tallustivat.
Mutta väsynein ja uupunein oli tytön äiti, tuo uljas, peloton nainen. Ehtymättömällä hakemisen raivolla hän oli syöksynyt paikasta toiseen. Turhaan. Kaiku oli vastannut hänen hätääntyneisiin huutoihinsa, ja oksat olivat raapineet hänen etsiviä käsiään. Niin hän nyt palasi, onnettomana, kuumeisena, kädet verissään ja sielu turtuneena. - - Eikä kuitenkaan kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Tyttöhän saattoi olla elossa, vaikkakin tietymättömissä. Tämä ajatus antoi hänelle uutta voimaa.
Palaavien joukossa oli myös Tulimaan Eeva. Enemmän kuin väsymys ja turha etsintä masensi häntä Saiman suru. Hän tiesi, kuinka syvästi onnettomuus koski tuohon väkevätunteiseen naiseen, joka koki niin ilon kuin surunkin pohjiaan myöten. Nähdessään Saiman valjut kasvot ja tyhjinä harittavat silmät hän tuskin kykeni pidättämään itkuaan. Tuollainen hätä ja masennus oli jotakin pelottavaa; se osoitti niin kumoamattoman selvästi, kuinka hennon langan varassa inhimillinen onni itse asiassa riippuu, vähäinenkin tuulahdus saattaa sen lennähyttää kauas käsien ulottuvilta. Myrsky tulee, lanka katkeaa: missä me olemme silloin? Näissä ajatuksissa hän unohti omat yksilölliset huolensa, ja koko inhimillinen näytelmä selkeni hänelle kaikessa kammottavassa pienuudessaan – taikka oikeammin sanoen: hän luuli sen selkiävän.
Aamulla hän tunsi itsensä virkeäksi, jopa toivorikkaaksi. Samoin oli muidenkin kyläläisten laita. Tyttöselle ei ollut vielä soitettu kirkonkelloja. Se tiedettiin, ja siksi oli yhäkin lupa toivoa. Tämähän oli kaiken lisäksi vasta toinen päivä. Kukapa tiesi, vaikka pahainen yhtäkkiä ilmestyisi oma-aloitteisesti näyttämölle. Olihan tässä murheenlaaksossa tapahtunut suurempiakin ihmeitä.
Kaikki kyläläiset, jotka vain suinkin ehtivät töiltään, lähtivät nyt uudestaan etsintäretkelle. Järvenkin rantamia tutkittiin ja naarailtiin. Lapsukainen tahdottiin löytää väellä ja voimalla, kun oli kerran puuhaan ryhdytty. Iltapäivällä saapui miehiä laajemmaltakin alueelta, aina rintakylistä asti. Olipa näiden joukossa Artturi Korpipääkin. Muiden mukana hän talsi metsissä, huuteli: "Kaarina, Kaarina", ja moni ajatteli salavihaisesti, että siinä etsiskeli ehkä isä tytärtään. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä ääneensä, sillä Artturi oli tuima, väkevä mies, eikä hän sietänyt ärsytystä. Salaa häneen vain joku silmillään muljaisi.
Hiekkaan valui tämäkin etsintä. Miehet palasivat väsyneinä, ja useat jo uskoivat, ettei tepsukka vaeltanut enää näitä maita, vaan että taivaallinen sotajoukko oli hänet korjannut vihreille laitumille. Silloin oli aamuyö.
Masentuneena istahti Artturi Korpipää Tulimaan portaille, joille hän oli osunut suoraan metsästä, ajattelemattakaan, minne meni. Kadonnut tyttönen ja Saima, jonka hän oli nähnyt väipähdykseltä, askarruttivat hänen mieltään, ja hän tunsi itsensä perin onnettomaksi. Merkitsihän tämä asia hänellekin enemmän kuin monelle muulle. Saima oli hänen ensimmäinen rakkautensa; kuva, joka oli kylläkin aikanaan särkynyt, mutta jonka pirstaleet kalvoivat yhäkin hänen sisintään. Jotakin oli haipunut ikuisiksi ajoiksi hänen käsistään, ja hän luulotteli nähneensä elämän kylmät, alastomat kasvot – tuntien tuskansekaista sääliä itseään kohtaan. Ollen täydellisesti omiin alakuloisiin mietteisiinsä vaipuneena ei hän huomannut Eevan saapumista, ennen kuin tämä seisoi hänen edessään.
Eevakin tuli etsintäretkeltä. Perin kurjana ja väsyneenä hän laahusti, saappaat jalassa, tukka hikisenä ja takkuisena. Nähdessään Artturin kotinsa portailla istumassa ei hän ollut uskoa silmiään. Empien ja töin tuskin kyeten hymyilemään hän lähestyi. Selvittely oli niukkasanainen, sillä molemmat tajusivat ilman muuta tilanteen. Eeva pelkäsi, että isä sattuisi näkemään hänet Artturin seurassa, ja siksi hän kehotti tätä seuraamaan itseään. He kävelivät metsän reunamaan istahtaen tuuheaan sammalikkoon, hiukan kohoavalle penkereelle. Aurinko oli jo noussut, ja viljapeltojen yllä värehti aamun raikas tuuli. Lintuset tervehtivät valontuojaa helein äänin, ja nämä kaksi ihmislastakin katselivat sen kohoavaa kaarta ihastelevin silmin.
Mutta hetki ei ollut otollinen esteettiseen uinailuun. Sen he hyvin tajusivat, ja siksi he häpesivät salaista hekumoimistaan. He verhosivat toistensa tapaamisesta johtuvaa iloaan teennäisillä sanoilla ja ylimalkaisilla lauseparsilla. Tämä kaikki oli heistä kovin hämmentävää, mutta tästä tuntemuksestaan huolimatta eivät he muutakaan osanneet. Lapsosen kohtalo todella suretti heitä, ja kun he muistivat Saiman, värähtivät heidän huulensa.
Saima, mitä merkitsi tämä nainen Arturille? Oliko hän todellakin, niinkuin jotkut uskaliaat kertoivat, ja niinkuin Eeva itsekin sisimmässään epäili, Artturin lapsen äiti? Nämä kysymykset tekivät Eevan olon noloksi ja tuskalliseksi. Hän tajusi, että vastaus noihin kysymyksiin osoittaisi hänen tulevan elämänsä suunnan, sen onnen tai onnettomuuden, mutta niin hartaasti kuin hän halusikin saada niihin selvityksen, ei hän kuitenkaan uskaltanut ruveta niitä esittämään. Ne olivat ikäänkuin liian paljaita ja suorasukaisia sanoin lausuttaviksi. Varmastikin ne viiltäisivät Artturia osuessaan kuin veitsien terät. Lisäksi ne eivät sopineet tähän hetkeen; nythän oli kysymys tyttösen hengestä eikä hänen omasta onnestaan. Heidän oikea tehtävänsä oli etsiä pahainen elävänä käsiinsä. Tällaisin moraalisin suojavarustein Eeva ainakin puolusteli omituista nahjusmaisuuttaan. Todellinen syy hänen vaikenemiseensa lienee ollut vähemmän kunnioitettava; hän yksinkertaisesti pelkäsi pohdinnan lopputulosta – niinkuin jokainen nainen olisi arvattavasti hänen asemassaan tehnyt, ellei oteta lukuun pyhimyksiä. Eräänlainen luontainen viekkaus, jonka laadusta hän oli vain puolittain tietoinen, ohjasi hänen näennäisesti niin perin hallittua vaellustaan. Hän itse asiassa varoi vetämästä Saimaa keskusteluihinsa aavistellen, että rakkaat muistot kentiespä sytyttäisivät jo sammuneeksi luullun palon uuteen liekkiin. Ja sitä paitsi, olihan jotenkin turvallisinta tekeytyä itse kokonaan tietämättömäksi Artturin mahdollisesta isyydestä; silloinhan hänelle jäi pieni mahdollisuus saada Artturi, vaikka hänen epäluulonsa osoittautuisivatkin tosiksi. Artturi uskoisi kaikesta huolimatta hänen sydämensä hyvyyteen, koskapa hän olisi myöntynyt tämän kosintaan tietämättä salaisuutta, ja ihmiset, heilläkään ei olisi mitään mukisemista. Jota vastoin nyt, jos asia selviteltäisiin näin avoimesti, menettäisi hän pahimmassa tapauksessa kaikki mahdollisuutensa. Eihän hän missään tapauksessa voisi antaa Artturin kosintaan myöntävää vastausta menettämättä arvoaan tämän silmissä, ja tuskinpa Artturi siinä tapauksessa uskaltaisi häntä enää lähennelläkään.
Tietämättä oikein, mistä se johtui, Eeva alkoi yhtäkkiä niinkuin vastustamattoman sisäisen ahdistuksen pakottamana kertoa metsänkylvöstä ja Saiman kellon katoamisesta. Silloin hän itsekin sävähti: jotakin valkeni hänen päässään, ja hän häpesi tähänastista sokeuttaan. Artturi seisoi hänen edessään leimuavin silmin. "Miksi et ole sitä ennen kertonut?" Mies huusi vihaisena. "Oletteko te kaikki älyttömiä? Tyttöhän oli saattanut lähteä etsimään kadonnutta kelloaan." Artturi näytti todellakin pelottavalta, sitten hän nopeasti rauhoittui, hymähti hämillään ja istahti takaisin paikalleen.
Etusivu
